Mietteitä muutosten keskeltä

 Lapsista nuorempikin aloittaa syksyllä koulun. Yksi aikakausi päättyy, viimeistä kertaa meidän perheessämme. Pian meillä ei ole ollenkaan enää pieniä päiväkoti-ikäisiä lapsia, vaan kaksi koululaista. Kaikki on samalla niin hienoa ja jännittävää, mutta kuitenkin haikeinta mitä olen koskaan kokenut. Muistan kyllä, kuinka itkin, kun esikoinen aloitti koulun. Samalla meillä oli kuitenkin kotona parin kuukauden ikäinen vauva, ja elämä oli hyvin erilaista kuin nyt.

Jollain tavalla tuntuu siltä, kuin joutuisin nyt päästämään irti. Tiedän, että minua tarvitaan vielä vuosia ja minulla on onneksi lasteni kanssa todella läheinen ja tiivis suhde. Vanhempi lapsistamme on jo yläasteella, joten hänen kanssaan olen onneksi joutunut harjoittelemaan tätä kaikkea. Silti en voi välttää tuntemasta, että yksi vaihe elämässä on nyt lopullisesti ohi. Surullista, haikeaa ja kaunista. Näen muutoksen jo tyttäressäni. Pieniä tekoja ja eleitä, joissa itsenäistyminen ja kasvaminen konkretisoituu. Olen maailman onnellisin, että silti kumpikin lapsista edelleen käpertyy mielellään kainalooni ja kertoo ajatuksista, tunteista ja elämästään.

Yksi suuri itseäni mietityttävä asia on viime aikoina ollut: kuka minä nyt olen? Viimeiset neljätoista vuotta, eli koko aikuiselämäni ajan olen ollut alle kouluikäisen lapsen äiti. Viime vuodet olen sisäistänyt roolini äitinä enemmän, kuin koskaan aiemmin. Työt, koti ja perhe. Viimeistään korona-aika vei kaiken muun elämästä, ja olen kyllä nauttinut tästä rauhallisesta perhe-elämästä suuresti. Nyt joudun etsimään itseäni uudelleen. Tutkiskelemaan elämää uudesta näkökulmasta. Hyväksymään muutokset. Vuosia olen miehelleni sanonut, että lapset ovat pieniä vain kerran ja meillä tulee olemaan aikaa tehdä omia juttujamme, kunhan nuo vähän vielä kasvavat. No, nyt ollaan siinä hetkessä. Enkä juuri nyt haluaisi tehdä muuta, kuin maata tyttäreni kanssa sängyllä luettelemassa eri planeettoja tai miettimässä, mikä eläin mieluiten olisin ja miksi.

Osasin odottaa näitä tunteita, ja otin kaiken irti nuoremman lapsen pikkulapsiajoista. Vaikeista ja raskaistakin päivistä. Tiesin, että tämä hetki tulee enkä halunnut katua mitään. Ja silti, olen yllättynyt nyt kun olen tässä. Missä välissä kaikki tapahtui ja miten aika voi kulua näin nopeasti?

Silti, olen iloinen ja ylpeä kaikesta. Teen edelleen joka päivä kaiken mitä voin, että lapseni pärjäävät elämässä ja ovat onnellisia. Tiedän, että löydän vielä myös oman paikkani ja sisimpäni. Siitähän koko elämässä on kyse. Itsensä etsimisestä, kasvusta ja muutoksista. Yksi aikakausi on ehkä päättymässä, mutta se tarkoittaa vain, että toinen alkaa. Ja senkin saamme muokata ihan itse.