emmalaurakatariina

Kesä lähenee ja aurinko paistaa. Joka kevät sen huomaa ja muistaa, kuinka paljon paremmin jaksaa kun ei ole pimeää. Iltaisinkin on vielä niin lämmintä ja valoisaa, että lasten kanssa ulkoillaan ja touhutaan melkein siihen saakka, kun on aika mennä nukkumaan. Tosin paljon on ihan oikeitakin menoja, kuten futispelejä ja kevätjuhlia. Me tykätään tehdä asioita yhdessä, ja siksipä esimerkiksi peleissä ollaan usein koko perheen voimin. Lisäksi on ehditty viime viikkoina ainakin kunnostaa pyörää, tutustua tulevan koululaisen koulureittiin, pitää pihakirppistä ja ulkoilla ihan muuten vaan. 

 Lapsista nuorempikin aloittaa syksyllä koulun. Yksi aikakausi päättyy, viimeistä kertaa meidän perheessämme. Pian meillä ei ole ollenkaan enää pieniä päiväkoti-ikäisiä lapsia, vaan kaksi koululaista. Kaikki on samalla niin hienoa ja jännittävää, mutta kuitenkin haikeinta mitä olen koskaan kokenut. Muistan kyllä, kuinka itkin, kun esikoinen aloitti koulun. Samalla meillä oli kuitenkin kotona parin kuukauden ikäinen vauva, ja elämä oli hyvin erilaista kuin nyt. Jollain tavalla tuntuu siltä, kuin joutuisin nyt päästämään irti. Tiedän, että minua tarvitaan vielä vuosia ja minulla on onneksi lasteni kanssa todella läheinen ja tiivis suhde. Vanhempi lapsistamme on jo yläasteella, joten hänen kanssaan olen onneksi joutunut harjoittelemaan tätä kaikkea. Silti en voi välttää tuntemasta, että yksi vaihe elämässä on nyt lopullisesti ohi. Surullista, haikeaa ja kaunista. Näen muutoksen jo tyttäressäni. Pieniä tekoja ja eleitä, joissa itsenäistyminen ja kasvaminen konkretisoituu. Olen maailman o