Mä olen meidän perheestä varmaan se, jolla on kestänyt kaikkein pisimpään tottua pikkukaupungin elämään. Muutimme melkein neljä vuotta sitten Helsingistä omaan lapsuuden kotikaupunkiini. Luulisi siis, että mulle se olisi ollut helpointa.
Muistan elävästi, kun 8-vuotiaana istuin meidän pakettiauton etupenkillä vanhempieni välissä. Muuttokuorma Helsinkiin oli matkassa, ja koska oli lämmin kesäpäivä mulla oli keltainen lyhyt t-paita, joka oli silloin muotia. Oli silti niin kuuma, että hiki valui. Mua pelotti niin paljon, etten tuntenut oikeastaan mitään. Vielä ei ehkä pystynytkään ymmärtämään, kuinka suuri muutos oli edessä. Ja koska sukulaiset asuivat entisellä kotipaikkakunnallamme, palaisimme sinne kesän aikana vielä useita kertoja. Kävisin saaressa vanhojen luokkakavereiden kanssa, ja kulkisin edelleen saman pikkukaupungin katuja jäätelötötterö kädessäni.
Melkein tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin pakkaan oman perheeni kanssa muuttokuormaa. Pari päivää aiemmin olemme viettäneet minun ja mieheni häitä, ja kaikki tuntuu tapahtuvan nopeasti ja yllättäen vaikka eihän se niin oikeasti ole. Koko kesän olemme odottaneet, että pääsemme pois isosta kaupungista ja viettäneetkin suuren osan kesälomasta tulevassa kotikaupungissamme. Häitä edeltävät kolme viikkoa asuin lasten kanssa vanhempieni kesäasunnolla, ja koulu ja päiväkotikin ovat jo alkaneet uudella paikkakunnalla. Päätös muutosta oli tapahtunut nopeasti, ja viikon sisällä siitä kun kuulimme minulle avoinna olevasta työpaikasta olimme ottaneet lainan, ostaneet asunnon, hankkineet päivähoitopaikan Lindalle ja Henkalle oli sovittuna useita työpaikkahaastatteluja. Ei siis ihme, ettei meinannut pää pysyä mukana. Ja kaikki tämä tosiaan reilu kuukausi ennen häitä.
Aluksi muutos tuntui ainoastaan hyvältä. Vihdoin saisimme asua paikassa, johon matkustimme aina kun vain arjen kiireiltä pystyimme. Pian aloin kuitenkin kaipaamaan ystäviäni, joita oli nyt enää vain Helsingissä. Myös suuret kaupat, kauppakeskukset ym. palvelut ovat kaukana. Nyt, kun muutosta on pian neljä vuotta aikaa, voin sanoa ainakin suurelta osin kotiutuneeni tänne. Lapset nauttivat, kun elämä täällä on rauhallista ja monin tavoin helpompaa. Kaikki on lähellä, ja Eetu saa kulkea melko vapaasti. Lindan kanssa tein aiemmin useita kertoja vuodessa tyttöjen reissun Helsinkiin, mutta nyt kun se on koronan vuoksi jäänyt, alkaa hänestäkin kuoriutua pikkukaupungin tyttö. Rauhallista, sitä se elämä täällä tosiaan on. Olen usein kaivannut ison kaupungin vilinään, mutta en tiedä onko se ikä vai yleisesti tasapainoisempi elämä, joka on saanut minut viime aikoina miettimään miten onnekas olen, kun saan elää ja kasvattaa lapsiani täällä.
Palvelut ovat lähellä, vaikka niitä vähemmän onkin. Harrastusmahdollisuuksia ei ole samassa mittakaavassa, kuin isossa kaupungissa. Niihin olemassa oleviin kuitenkin panostetaan erityisen paljon. Maisemat, merenranta ja pienet putiikit kutsuvat luokseen. Siihen on syynsä. miksi kesällä tänne saapuu ihmisiä suuremmista kaupungeista viettämään kesälomaa. Ihan kuten mekin aiemmin. Kun muutama viikko muuttomme jälkeen kävin tilaamassa hääkuvat paikallisesta valokuvausliikkeestä, ne tuotiin minulle painettuna työpaikalleni. Voisin vannoa, ettei sellaista tapahdu Helsingissä. Tyttäremme ensimmäisessä päivähoitopaikassa oli kahdeksan lasta ja kaksi aikuista. Paikka oli pienessä puutalossa, kaupungin keskustassa. Kun uudessa kodissamme havaittiin pieniä vikoja, kävi taloyhtiön huoltomies ohi ajaessaan työpaikallani kertomassa minulle, että asia on hoidettu.
Pienessä kaupungissa on omat vikansa ja ongelmansa, ja shokki tänne muuttaessa vähintään yhtä suuri kuin täältä suureen maailmaan lähtiessä. Siitä huolimatta tämä on varmasti meidän perheelle juuri nyt se paras paikka. Tulevaisuudesta ei tiedä kukaan, eikä sitä kannata turhaa miettiäkään. Täällä lapset saavat rauhallisen arjen, jonka ovat ansainneet. Me vanhemmat säästämme viikossa tuntikausia, kun emme joudu Helsingin ruuhkassa kuskaamaan lapsia harrastuksiin tai kulkemaan työmatkoja. Lisäksi aamulenkillä näkemäni valkovuokot muistuttavat lapsuuden äitienpäivän aamuista, kun isän kanssa tuossa lähistöllä keräsimme äidille kukkia. Tyttäreni opettelee luistelemaan samalla kentällä, jossa oma isäni minua kolmekymmentä vuotta sitten opetti. Poikani käy kavereiden kanssa pelaamassa futista paikassa, jossa lapsena olin äitini mukana töissä ja katsoin samalla futispelejä. Linda on myös jonossa pianotunneille, samalle opettajalle joka aikoinaan opetti minua. Kaikki tuo on haikeaa, mutta samalla niin hienoa.
Varsinais-Suomalaisesta asenteestaan ja tavoistaan huolimatta, tämä taitaa olla onnellisten ihmisten paikka.
Kommentit
Lähetä kommentti